Tervanpoltto




Tervaa vietiin maailmalle jo 1500-luvulta alkaen. Ensimmäiset kirjalliset maininnat tervanpoltosta ovat 1600-luvulta. Tällöin on ainakin Paltamosta ja Manamansalosta kuljetettu tervaa Ouluun. Tervanpoltto lisääntyi 1700-luvulla huomattavasti. Rokuanvaaralla on ollut kolmisenkymmentä tervahautaa. Tervanpoltosta tuli Kainuussa elinkeino 1800-luvulla, jolloin tervaa valmistettiin enimmillään noin 40 000 tynnyrillistä vuodessa. Kainuussa tervanpolttotapana hautapoltto oli yleisintä. Hautatervan tuoksu on puhdas ja se on väriltään tumman ruskeaa. Uuniterva on väriltään noenmustaa, koska terva pikeentyy valmistuksen aikana.

Terva poltettiin tervaksista. Toukokuussa männyt kuorittiin niin ylhäältä kuin mies ylettyi. Rungon pohjoispuoli jätettiin kuorimatta, jottei puu kuollut pystyyn. Tervaspuut saivat seisoa pari vuotta, jonka jälkeen loput kuoresta poistettiin. Puut jätettiin vielä vuodeksi pihkaantumaan. Talven aikana ne kaadettiin ja kuljetettiin tervahaudalle. Puut halottiin ja katkottiin sopivan mittaisiksi, jonka jälkeen ne ladottiin ristikoihin ja annettiin kuivua kevääseen saakka.

Toukokuussa aloitettiin tervahaudan valmistus. Tervahauta tehtiin aina rinnemaastoon, esimerkiksi kukkulan laitaan. Tervahaudan pohja kaivettiin suppilon muotoiseksi, tiivistämiseen käytettiin savea ja suomutaa. Pohjat olivat noin 8-9 metriä halkaisijaltaan. Tervaspuut ladottiin haudan pohjalle säteittäisesti keoksi. Lopuksi ne peitettiin turvekerroksella ja laki tiivistettiin mullalla. Haudan alareunaan jätettiin sytyttämistä varten peittämätön kaista, joka tukittiin turpeilla hiiltymisen päästyä alkuun.

Tervahaudan polttamista valvoi hautamestari eli lotnikka. Haudan tuli palaa kytemällä. Mikäli se paloi liian kovalla tulella tervaa ei syntynyt. Tervahaudan polttaminen kesti noin viikon ja sitä piti vahtia koko polttamisen ajan. Jos hauta savusi liikaa, tukittiin lisää turpeita katteeksi. Vettä tuli varata aina haudan läheisyyteen siltä varalta, että tuli pääsi ryöstäytymään irti. Tervahautaa rakennettaessa sen sisään tehtiin ränni eli piippu, joka tuli ulos haudan rinteen puoleisesta sivusta. Terva laskettiin ränniä pitkin tynnyreihin.

Isoimmista haudoista saatiin tervaa kymmeniä tynnyrillisiä. Tervan määrä vaihteli haudan koon ja polttamisajankohdan säätilan mukaan. Yleensä yhdestä haudasta saatiin noin 40 - 50 tynnyrillistä tervaa. Kainuulainen tervatynnyri oli kooltaan 125 litraa ja se oli valmistettu männystä. Mäntylaudat lohkottiin ja höylättiin kaareviksi. Varsinaisia tynnyrilautoja oli kolmetoista ja ne kiristettiin vanteilla toisiaan vasten. Kuusen näreestä valmistettuja vanteita oli tynnyreissä kahdeksan. Tervatynnyrit ruunattiin eli tarkastettiin ja leimattiin erityisellä ruunausraudalla.

Kun terva oli laskettu tynnyreihin se täytyi ensin siivota, koska sen seassa oli vettä ja ns. tervankusta. Tämä oli vedensekaista liikaa palanutta, mustaa, haisevaa ohutta nestettä. Se oli tynnyrin pohjalla, josta se otettiin talteen ns. kusetustapin kautta. Tervankusellakin oli hyötykäyttöä puun kyllästäjänä, pinnoitusaineena ja veteen sekoitettuna syöpäläisten karkotusaineena. Vesi oli tervan päällä ja se poistettiin tynnyriä kallistelemalla. Vajutettu tynnyri täytettiin sitten puhtaalla tervalla.

Tervan soutuun kehitettiin oma venetyyppi, Paltamo. Se oli pitkä ja kapea jokivene, jonka varustuksiin kuului myös purje. Purjetta käytettiin apuna järvien ylityksissä. Tervaveneen pituus oli 15 metriä ja siihen mahtui 22 - 25 tynnyrillistä tervaa. Veneissä oli yleensä kaksi soutajaa ja perämies. Tervaveneitä nimitettiin myös tervahanhiksi niiden valkoisten purjeiden mukaan. Vilkkainta tervan kuljetusaikaa oli kesä-heinäkuu. Satamassa tervan laadun tarkastivat ammattitarkastajat eli räkärit. Varsinkin purjelaivojen aikakaudella tervaa vietiin runsaasti Englantiin, Hollantiin, Venäjälle ja Ruotsiin. Oulu oli yksi maailman suurimmista tervanvienti kaupungeista 1800-luvun lopulla, jolloin Oulun läänin alueella tuotettiin 75 % koko Suomen tervasta ja Oulun osuus koko maan viennistä oli runsas puolet.

Tervakauppa alkoi hiljentyä maailmalla etenkin 1870-luvulla. Kun puulaivoista siirryttiin rautalaivoihin, tervaa ei enää tarvittu yhtä paljon.




    

    

    






Takaisin arkistoon